Taivas on lähempänä kuin arvaammekaan

Olin kävelyllä ja pysähdyin katselemaan taivaalle. Pilvet viilettivät kovaa vauhtia eteenpäin. Lähinnä maata olevan harmaan pilvimassan yläpuolella oli valkoisia pilviä. Pilvien väliin tuli rako, ja siitä kurkisti aurinko kirkkaana ja säteilevänä. Siinä seistessäni ja katsellessani taivaalla loistavaa auringonvaloa ja pilvien välistä näkyvää sinistä taivasta tuli mieleeni laulu: ”Kerro mulle, jossakin on taivas. Kerro, siel’ ei ole kuolemaa. Kerro mulle, jossakin on taivas, kerro, siellä Jeesus asustaa.”

Mietin niitä rakkaita, jotka ovat siellä Jeesuksen luona. Siellä ovat Hillevi-äiti ja Kalle-isä sekä Ensio-veli. Taimi-äiti ja Kyllikki-ystävä ja monia muita tuttuja, jotka ovat jo kotiin päässeet. Tätä päivää pitäisi peilata iankaikkisuudesta käsin, koska maanpäällinen elämä määrää ikuisuutemme. Olemme todella vakavan asian edessä, kun elämme ikuisuutta varten.

Katselin tien varrella olevia vaahteroita. Siinä ne seisoivat paljaina, ikään kuin häveten ja valittaen: ”Minulta on kaikki riisuttu. Ihana ja kaunis syyspuku, joka peilasi auringonsäteitä keltaisena, vihreänä ja punaisena. Kaikki lehdet ovat nyt maassa ruskeina, elottomina ja kuivuneina.”

Puissa ja muualla luonnossa on jo ensi kevään elämän alut kätkettyinä. Elämä jatkuu ja uudet lehdet versoavat puihin taas kevään tultua. Se on niin lohdullista. Mietin omaa sielunelämääni. Välillä tuntuu, että on niin kuivaa ja elotonta. Miten saisin taas sieluni kanteleen soimaan ja elämän virtaamaan? Tiedän silloin, että nyt on kiirehdittävä elämän lähteelle, virtaavien vesien äärelle Jeesuksen luo. Kun saan ammentaa pelastuksen lähteestä, juoda oikein kunnolla, virkistyn ja tunnen, kuinka sieluni kannel alkaa tapailla sointuja. ”Suos hetki hiljainen, oi Jeesus. Hetki vain kun päättyy päivän työ.” Siinä kävellessä tuli mieleeni iäkäs ystäväni, joka on hoitokodissa. Soitan hänelle ja kuulen, kuinka iloiseksi hän tulee soitostani. Lupasin käydä häntä katsomassa.

Niinpä niin, elämme marraskuuta, jota sanon kuoleman kuukaudeksi. Kävelen takaisin punaiselle talolle ja astun sen lämpimään tupaan. Martti on laittanut hellaan tulen ja sen antama lämpö leviää nopeasti. Selailen siinä hellan lämmössä paikallista sanomalehteä. Kivoja asioita on seutukunnalla tapahtunut. Karjaan yläluokkalaiset ovat keränneet taksvärkkipäivänä rahaa löytöeläinkodille huomattavan summan. Mahtavaa! Eräs lohjalaisäiti on perustanut kaupungin keskustassa sijaitsevaan liikkeeseen yhteisen jääkaapin, jonne voi tuoda tähteeksi jäänyttä ruokaa ja hakea sieltä ruokaa, kun tarvitsee. Näin innovatiivisia ja hyväsydämisiä ihmisiä onneksi vielä on. Mukavaa lukea hyviä uutisia.

Meillä Jeesukseen uskovilla on maailman paras uutinen, joka pitää kertoa kaikkialle. Meidän tulee olla lähellä toisiamme, antaa lämpöä ja kuunnella. Osoittaa hyväksyntää ja auttaa, missä voidaan olla avuksi. Valmistelen Christina-lehden joulunumeroa ja myös ensi vuoden lehtien teemoja. Tarvitsen avukseni henkilön, joka on toimittamassa lehteä kanssani, sellaista käytännön ihmistä.

Christina-lehti kertoo hyvää sanomaa ja levittää toivoa naisten elämään. Ei vaatimuksia, ei painostusta, vaan lupa olla sellainen ihminen, sellainen nainen, joksi Jumala on itse kunkin luonut. Olemme hyväksyttyjä ja kauniita kaikkine ryppyinemme ja kiloinemme. Ei haittaa, vaikka emme ole päässeet äskettäin kampaajalle tai uusimaan vaatevarastoa. Oleellista on mielen rauha ja ilo Herrassamme, joka on väkevyytemme. Sellaisen ihmisen vierellä ja lähellä on levollista olla. Ihmisen, joka ei esitä vaatimuksia, ei valita eikä arvostele.

Ilta hämärtyy ja vain puiden varjot erottuvat tyyntä järven pintaa vasten. Hellassa hiillos punertaa ja ”illan rauha maan syliin sulkee, varjot puiston kun hämärtäy, aatos taas aikaan menneeseen kulkee, kotiin kauaksi kaipuuni käy”. Taivas on lähellä, lähempänä kuin arvaammekaan.

 

Mirja